Mua ahistaa!

Miten voi ihmistä ahdistaa 24/7, mistä se johtuu, mikä siinä on taustalla ja loppuuko se koskaan?

Hyviä kysymyksiä joihin en vieläkään tiedä täysin vastausta. 

Mulle diagnosoitiin vuonna 2020 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö.

Kaikki alkoi oikeestaan siitä, että olin koko kesän 2020 täyspäiväisesti (ja iltaisesti) töissä, ja ohella mulla oli kolme kesäkurssia koulussa. Muistan, että tein jotain tenttiä klo 04 saakka ja aamu kahdeksaan oli lähtö töihin. En uskaltanut pysähtyä lainkaan, kokoajan piti olla vauhdissa. Jos vapaa-aikaa oli, vietin sen kavereiden kanssa nauttien kesäilmoista. Otin samalla projektiksi laihduttamisen, eli vähintään neljä kertaa viikossa piti urheilla, ja syömisistä pitää huoli. Se oli ensimmäinen koronakesä, ja keväällä olin niin epätietoinen kaikesta, että otin koulukursseja ja lupauduin töihin, jos niitä oli. No niitähän oli. Muistan ollessani ravintolassa kesätöissä, että ihmiset tunkivat väkisin ovista sisään kun rajoitukset vähänkään hellitti. Tuo kaikki aika on vähän sumussa. Muistan kuitenkin hyviä hetkiä - esimerkiksi kuinka hyvältä tuntui, kun pyöräilin yli 20km putkeen ensimmäistä kertaa elämässäni. Laitoin puhelimen äänettömälle enkä katsonut ilmoituksia. Muuten minulla soi puhelin useaan kertaan päivässä, että "pääsetkö mitenkään tulemaan töihin".

Yhtenä syysiltana, kun olin yksin töissä hoitamassa isoa yksityistilaisuutta, pysähdyin. Pysähdyin, ja päässä humisi. Näkö sumeni ja minua alkoi huimaamaan. Tästä päivästä lähtien olen pelännyt huimaamisen tunnetta. En pyörtynyt, enkä ole koskaan pyörtynytkään. Mutta silti pelkään sitä aivan äärettömän paljon.

Siitä päivästä se alkoi. Taistelu, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Ajattelin ensin monta kuukautta, että minussa on jotain todella pahasti vialla, että olen fyysisesti sairas. Pelkäsin pientä flunssaakin, koska ajattelin että nyt kuolen. Kävin useasti päivystyksessä milloin mistäkin syystä - huimaamisesta, sydänkivuista, hengenahdistuksesta... Minulta tutkittiin sydän, keuhkot, korvat sekä kuvattiin aivot ja kaikki. Mitään ei löytynyt. Menin jopa laajaan näöntarkastukseen, koska halusin käydä ihan kaikki vaihtoehdot läpi. Sain vain vastauksen: "Ei sinulla ole mitään. Mene kotiin."

Tuntui että tulen hulluksi. Minullahan on selkeitä oireita, mutta minua ei oteta tosissaan, kukaan ei usko ja kuolen tähän nyt. Sitten samana syksynä minä jätin työt, muutin toiselle paikkakunnalle, ja oireet pahenivat pahenemistaan. Muuttopäivänä tärisin ja oksentelin. Olin ihan varma, että kohta kuolema kolkuttaa. Ensimmäisten päivien aikana uudessa kaupungissa kaupassa käydessäni, sain ihan hirveän kohtauksen kaupassa. Jäädyin täysin, en tuntenut jalkojani tai käsiäni. Hikosin niin että hikipisarat valui otsalta. En ymmärtänyt kassahenkilön lausetta, kun hän kysyi minulta henkkareita. Lähdin kiireen vilkkaa takaisin kotiin, ja sitten palaset loksahti kohdalleen. Se oli paniikkikohtaus. Minä en olekaan ehkä kuolemassa. 

Tajusin, että tarvitsen apua nyt heti, enkä kestä odottaa viikon päiviä. Varasin soittoajan samalle illalle yksityiselle lääkärille, joka kertoi että minulla on mahdollisesti ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö. Hän määräsi rauhoittavia, ja sanoi, että minun kannattaa nyt jatkaa tästä julkisella puolella, sillä opiskelijabudjetti ei tule riittämään täällä. Hain rauhoittavat, ja jätin soittopyynnön julkisen puolen terveydenhoitoon.

Kun otin ensimmäisen rauhoittavan, päässäni tuli ihan hiljaista. Katastrofiajatukset katosivat kuin tuhka tuuleen. Ensimmäisenä ajattelin vain, että näihinhän jää todella helposti koukkuun, kerta elämä normalisoitui heti ensimmäisen tabletin jälkeen. Ainakin hetkeksi. Sitten pelkäsin niin paljon koukkuuntumista, etten uskaltanut syödä hirveästi niitä lääkkeitä. Ajattelin, että kyllä minä nyt kestän siihen asti kunnes saan ajan julkisen puolen lääkärille, ja saan päivittäisen lääkityksen keskusteluavun kera. 

Ensimmäinen lääkärikäynti julkisella puolella

Muistan sen päivän ikuisesti. Heti heräämisestä saakka hikosin, pelkäsin ja kävin päässäni läpi kaikkea, mitä pitää kertoa. Otin rauhoittavan, ja ajattelin että nyt tämä sujuu hyvin ja asiallisesti. Bussissa matkalla terveyskeskukseen kohtaukset jatkuivat, mutta ehkä lääke ei ollut alkanut vielä vaikuttaa. Terveyskeskus oli täynnä. Ihmispaljous tuntui ihan kamalalta. Istuin penkille odottamaan omaa vuoroani. Ei mennyt kauaa, kun olo meni niin tukalaksi että taas lähti tunto raajoista, ja olin varma että nyt pyörryn. Ajattelin, että nyt minun täytyy lähteä täältä, en pysty odottamaan aikaani. Juuri kun olin lähdössä, kuulen ihmismassan keskeltä oman nimeni. Hortoilin lääkärin huoneeseen, ja aloin suoraan avautua. "En saa henkeä, en tunne käsiä tai jalkoja, minä pyörryn ja kuolen nyt". Omakantaan kirjattiin "kiihtynyt". Eipäs, vaan peloissani. No, tulimme loppujen lopuksi lääkärin kanssa siihen lopputulokseen, että aika varma ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriödiagnoosi sieltä tulee. Ei kuitenkaan vielä lääkkeitä, varataan seuraava aika. Siinä vain kävi niin, ettei niitä aikoja kovin ollut. Taisivat sanoa, että "soittelemme sitten, kun tiedämme koska on vapaita aikoja." 

Lähdin takaisin kotiin pettyneenä, vielä pahemmassa kunnossa kun sinne mentäessä. Olin ihan loppu. Nukuin varmaan 20 tuntia putkeen sen jälkeen. Siitä se sitten alkoi. Nimittäin asioiden välttely. En kyennyt muuhun, kun makaamaan sängyssä ja keskittymään siihen, että hengitän. En pystynyt käymään kaupassa tai viemään edes roskia, koska luulin että kuolen. Odottelin seuraavaa aikaa pari viikkoa. Sitä ei koskaan tullut. 

Päätin, että varaan ajan yksityiselle vaikka kaikki rahat menisi. En minä kestä tätä muuten. Ajan sai heti seuraavalle päivälle. 

45 minuuttia ja 130 euroa. 

Minua kuunneltiin, minut otettiin tosissaan. Sain aloittaa SNRI-lääkityksen. Vastaanotolla lääkäri vielä sanoi, että "Yritä päästä julkiselle puolelle uudestaan. Tämä tulee niin kalliiksi."

Tästä alkoi lääkityskierre, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä, toki eri lääkkeillä. Mutta ilman lääkityksiä en olisi enää tässä kirjoittamassa tätä.

Lääkitys veti sängyn pohjalle vielä kahdeksi viikoksi, mutta sitten alkoi helpottamaan. Sain myös ensimmäiset ajat depressiohoitajalle ja pääsin viikoittain keskustelemaan. Mutta ettei menisi liian helpoksi, niin juuri kun elämäni alkoi tasoittumaan, tuli muutos terveyspalveluihin että korkeakouluopiskelijat siirtyvät YTHS:n hoitopiiriin. Ajattelin, että tämä kaikki pitää nyt aloittaa alusta. Jos nyt näkisin menneisyyden itseni, taputtaisin olalle ja kertoisin että tämä oli oikeasti vain hyvä juttu. Olen saanut todella hyvää palvelua ja parasta apua YTHS:n psykiatrilta, joka itseasiassa on pysynyt samana vuodesta jo 2021! Käynnit jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Olen kerennyt käydä myös etä-psykoterapiaa ja nettiterapiaa. Olen saanut niistä jonkin verran apua, mutta aina on tuntunut siltä että asioiden käsittely jää ihan kesken. Tarvitsen siis ehdottomasti pitkäkestoisen psykoterapian. 

Noista ajoista on jäljellä sumuisia ja ikäviä muistoja. Olen kulkenut loputtoman pitkää, kivistä tietä tähän päivään saakka. Nykytilanteeni ei ole hyvä, mutta tähän väliin on mahtunut paljon hyväkin ajanjaksoja. Tällä hetkellä käyn miltei viikoittain useilla ammattilaisilla keskustelemassa, minulla on melko vahva lääkitys ja olen saanut lääkärin B-lausunnon psykoterapiaa varten. 

Olen kasvanut ihan älyttömästi henkisesti viime vuosina, oppinut paljon itsestäni, oireistani ja siitä että mistä ne johtuvat. Oppiminen jatkuu kokoajan, enkä ole varmaan koskaan valmis. Matkani on vasta alussa.

Tekstistä tuli melko pitkä, joten en kerro tässä enempää viimevuosien ja nykyhetken tilanteestani. Minä tykkäsin lukea tällaisia blogipostauksia silloin, kun diagnoosini eivät olleet vielä selvillä. Kiitos tuhannesti jos luit tänne asti, ja toivottavasti joku saa tästä jonkinlaista vertaistukea. <3